Ensi kerralla teen aivan varmasti sellaisen umpisolmun, ettei sitä saa koskaan auki. Niin vahvalla narulla, ettei sitä pysty leikkaamaan tai jos en käyttäisikään narua. Ei sitä taideta siihen tarvita.

Jos tuuli minuun tarttuisi,
askeleeni pilviin johtaisi,
enkä enää maahan tippuisi
ja enkelit pitäisivät minusta huolta.

Mietin eilen illalla ennen nukahtamistani, että voiko olla mahdollista, että aivot yrittävät suojella ihmistä asioilta, jotka ovat liian pahoja ja vaikeita käsitellä?

Mietin taas meidän mummia. Toisinaan mietin, että en ole käsitellyt vieläkään asiaa. Se jotenkin on hävinnyt aivojeni pohjukkaan, enkä halua kaivaa sitä sieltä takaisin pinnalle ajatuksiini. En osaa alkaa käsitellä koko asiaa. En tiedä miten se pitäisi ottaa esille. Pelkään haavoittuvani liikaa, jos kaivan sen taas esiin. Murenen kasaksi lattialle. Entä jos taas en käsittele, nouseeko se joskus erilaisilla tavoilla elämäni tielle? Ymmärränkö silloin, että se johtuu käsittelemättömistä asioista? Muuttuvatko asiat vieläkin pahemmiksi, kun niitä ei käsittele?

Peilikuvani muistuttaa toisinaan minua, mutta eri muodossa. En tiedä mitä pelkään. Olen aika haavoittuvainen ihminen ja ajattelen liian usein pahoja asioita. Pitäisi unohtaa kaikki tuollainen ja keskittyä iloitsemaan elämän positiivisista asioista.

Haluaisin kertoa sinulle asioita. Puhua kasvojeni kieltä. Ilmeet ja katseet, sinä ymmärsit ne. Istuin usein hiljaa. Sisimpäni nauroi sinun suloisuudellesi. Silmäni itkivät. Ikävät asiat eivät tuntuneet ikäviltä sinun rauhoittavan äänesi puhuessa minulle.

Sinun nimesi, sinun muistosi saavat silmäni itkemään.

Vaikka haluaisin en löytäisi vihaisia sanoja suustani. Olen pettynyt, jätetty ja hylätty. Sinä lähdit. Luulitko, että nyt minun on parempi? Että selviäisin ilman sinua? Minun kotini, turvapaikkani ja kuuntelevat korvani ovat kadonneet. Tarvitsen sinua, enkä pysty sitä enää sinulle sanomaan.

En, en halua päästää sinusta irti. Suutelen vielä huuliasi, vaikka olet jo menossa. Nousemassa autoon, joka vie sinut taas niin pitkäksi aikaa pois luotani. En halua lähteä vielä. Pakkanen pistelee kasvojani. Nousen vaikeana pyörän selkään. Kyyneleet melkein löytävät tiensä silmiini. Taas sinä lähdet, minä en mahdu mukaan. Vilkutan heihei sinulle.

Vihaan sitä, että aina tietyin väliajoin minun pitää päästää sinut sylistäni. Sinun on mentävä. Minä jään, mutta niin sinäkin jäät, sillä en ole sinun mukanasi. Epäreiluuden reiluus. Tekee kyllä hyvää olla taas hetken erossa. Tästä tunteesta huomaamme molemmat, kuinka paljon toinen todellisuudessa merkitsee? Sisus täyttyy rakkauden sanoittamilla ikävän sävelillä.

Suru korvissani laulaa: Rakastan sinua, enkelini.

Toivottavasti pian tulet taas takaisin syliini ja täytät minut rakkaudellasi.

Ikävä on ikävä asia.